mielenmaisemia

mielenmaisemia

lauantai 10. lokakuuta 2015

Aloitetaanpa sitten jostakin...

Olen jo pitkään harkinnut toisen blogin kirjoittamista. Toinen on niin tunnistettava ja sinne on ehkä hiukan vaikeampi kirjoittaa sitä, miltä oikeasti tuntuu, miten asiat oikeasti on.
Välillä olen miettinyt, että pitäisi kirjoittaa kirja, mutta en tiedä sitten olisiko minusta koskaan siihen. Olisiko se oikein läheisilleni, koska kertoisin siinä kuitenkin asiat omalta kannaltani katsoen pelkästään, vain kuten minä asiat koen ja muistan kokeneeni.

Koitan ottaa tähän pätkän siitä miltä nyt tuntuu ja perään aloittelen pohjaa ehkä sitä kirjaakin ajatellen, ajasta, kun olin vielä paljon nuorempi ja ehkäpä ihan lapsi.

Nykyhetki: Tällä hetkellä olo on siedettävä. Ahdistus hiukan helpottaa aina, kun nuo "naistenvaivat" poistuvat. Eli hormonit lisäävät minulla tätä ahdistusta. 

Tämä kirjoittaminen on vaikeampaa, kuin luulinkaan. Alkuun mietin, että rohkeasti vaan, kirjoitat ihan kaikki sinne mitä mielessäsi liikkuu, mitä kaikkea olet elämäsi aikana kokenut, mitä koet ja miltä oikeasti tuntuu. 
Tässä kirjoittaessa alkaa kuitenkin hiipiä sellainen pieni pelko sisimpään, että entä jos joku kuitenkin tutuistani lukee tämän? Entä, jos joku tunnistaa minut?
Minun vuosia ja vuosia huolella rakennettu ulkokuori ja tämä toinen minä murenee, kuin kipsiveistos jalkojeni juureen.
Voimat ovat ihan lopussa, en jaksaisi tätä jatkuvaa huimausta, inhottavia migreenejä ja käsien puutumista.
Pyysin lähetettä neurologille jo vuosi sitten, kun vähän väliä kasvojeni toinen puoli puutuu ja silmän seutu samoin, työterveydessä tarjottiin vaan jatkuvasti eri psyykelääkkeitä, joista mitkään eivät minulle sopineet. Eli ei ole sellaista vikaa, mitä niillä voisi korjata. Edelleenkään en usko, että nämä vaivat johtuvat psyykkeen puolelta, mutta olen jo aikalailla luovuttanut.
En jaksa enää mennä sinne valittamaan oloani, kun ei kukaan selvästikkään halua tehdä asialle mitään. Psykiatrille ja psykologille lähetettiin juttelemaan. 
Kyllähän sielläkin on asiaa hiukan ihmetelty, kun ei minulla psyykkeessä ole varsinaisesti mitään vikaa.
Puutumisoireet laitetaan aina migreenin piikkiin, ihmettelen vain, kun niitä on jatkuvasti, päivittäin.
Päänsärkyä taasen ei ole.
No, mutta siis tämä se pääasiallinen syyni tähän ahdistukseen. Pelko. Pelko siitä, mikä minua vaivaa, kuntoon ei saada, minulla on paljon lapsia ja vastuullinen työ. 
Pää puuroisena ja huimaavana sitten mennään päivästä toiseen.
Ahdistaa epätietoisuus kaikesta tästä, ahdistaa jatkuva rahattomuus, tilillä on pari kymppiä, palkka tulee vajaan viikon päästä ja sillä pitäisi elää? Ei minulla ole mitään Visa-kortteja, eikä muitakaan vararahastoja, mistä ottaa. Tätä on monen vaikea käsittää, edes ihan lähimpien ihmisten.
Me syödään ensin se mitä pakkasesta sattuu löytymään ja sitten tosi tiukalla mennään, maitoa ei osteta, vettä tulee hanasta jne...
Alkaa vaan olemaan niin väsynyt, taloudellinen tilanne on ihan katastrofaalinen, palkka on niin pieni...

Menneisyys:
Muistan tosi vähän varhaislapsuudestani. On ollut kuitenkin aika onnellista aikaa, kavereita, leikkiä pihalla. Vanhempani erosivat minun ollessani 9-vuotias ja sen jälkeen muistan enemmän. Ollakseni rehellinen, en muista montakaan hetkeä, että olisin ollut onnellinen tämän jälkeen.
Muistan sen, että jossakin vaiheessa lakkasin pelkäämästä mitään, oli aivan sama putoaako sillalta, jos sen kaiteella kävelin, tai soutuveneestä, jolla soutelimme ison laivan aaltoihin, ilman pelastusliivejä ja tuskin kovin hyvällä uimataidolla varustettuna.
En välittänyt, kaikki oli ihan samantekevää, ei minua kukaan kaivannut, ellei sitten tarvinnut lapsenvahtia sisarilleni.
Tärkein puhelinnumero oli paikalliseen baariin, joka löytyi kahdelta lapulta, niin keittiöstä, kuin puhelimen vierestä muistikirjastakin.
Ensimmäisen kerran jäin hoitamaan pientä siskoani ollessani 11-vuotias ja hän ehkä kuukauden, jos sitäkään.
Pikkuveljeäni toki olin hoitanut sitä ennen, mutten ihan noin pientä vauvaa.
Tosin pikkusiskostani tuli minulle hyvin rakas, pala sydämestäni.
Isoveljeni asui onnekseen isälläni, tuolloin ei varmaankaan tuota asiaa vielä ymmärtänyt niin ajatella.
Viikonloput isällä olivat, kuin jostakin eri maailmasta. Oli hyvää ruokaa, vanukkaita, käytiin uimahallissa ja kylpylässä uimassa. Saatiin olla lapsia, vastuun taakka katosi niskoiltani, sain olla lapsi, leikkiä pihassa, käydä koiran kanssa uimassa.
Toisaalta huoli oli usein pikkusiskostani, jolla oli eri isä, tuolloin jo alkoholisoitunut ja väkivaltainen ihminen.
Pelkäsin aina äitini ja pikkusiskoni puolesta, kun olimme isällä....

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti